Sunday, 1 January 2017

a waiting game


Seleneksi itsensä esitelleen naisen ääni oli hiipunut monotoniseksi taustahälyksi ja Lyn ei ollut enää hetkeen ollut aivan täysin tietoinen siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän keskittyi tyhjentämään mielensä, pakotti hämmentyneenä poukkoilevat lauseet vaikenemaan ennen kuin kaaos yltyisi täydeksi paniikiksi.

Saavutettuaan hiljaisuuden, hän antoi varoen ensimmäisen kysymyksen palata mieleensä.

Keitä nämä henkilöt olivat? Siihen hän ei tiennyt vastausta. He molemmat tunsivat kuitenkin Minoon, ja olivat Selenen mukaan kuolleita. Lyn tiesi, miltä kuolema tuoksui. Selene ja Senritsu olivat hänen nenänsä mukaan erittäin eläviä.

Voiko kuolleen herättää eloon? Lyn halusi vastata ei, mutta ajatus ei ollut täysin mahdoton. Hän tiesi, että hän itse oli kuollut kerran: Minoo oli vakuuttanut löytäneensä Lynin täysin hengettömänä ja käyttäneensä Nemea-nimisen noidan voimia Lynin palauttamiseen. Silloin Lyn ei ollut uskonut Minoota – ei oikeastaan halunnut uskoa nytkään – mutta yhtä kaikki järkevin selitys Selenen omituisille sanoille oli, että maailmassa olisi oikeasti olentoja joilla on kyky herättää kuolleita eloon.

Tai sitten kaikki Lynin ympärillä olivat vain sekaisin. Se tuntuisi huomattavasti loogisemmalta, mutta jättäisi selittämättä sen, miksi Lynin jalat olivat jähmettyneet paikoilleen Senritsun hermostuttua...


”Kuunteletko sinä edes?”

Lyn havahtui ajatuksistaan säpsähtäen, kohtasi Selenen katseen ja yritti näyttää tarkkaavaiselta. Selenelle tuo tuntui riittävän vahvistamaan, että häntä kuunneltiin. Valkoisiin pukeutunut nainen jatkoi loputonta selitystään, Lyn kallisti päätään mietteliäänä.

Selenen olemus oli hyvin huoliteltu aina täydellisistä kiharoista yksityiskohtaisiin vaatteisiin, mutta tämän silmissä oli jotain villiä ja kesyttämätöntä. Hänen terävä katseensa muistutti Lyniä jostain muusta, vähemmän inhimillisestä...

Lyn huokaisi ja antoi katseensa lipua takaisin Senritsuun. Oli vain yksi tapa saada selville, mitä hänen ympärillään oikein tapahtui. ”Minä.. uskon Seleneä. Minä. Mukaan Freyan luo.”


Puhuminen sattui vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Jokainen sana tuntui yritykseltä niellä hiekkapaperia. Senritsu katsoi kuitenkin Lyniä niin ilahtuneesti, ettei Lyn voinut olla hymyilemättä. ”Mennään tapaamaan Freya-henkilöä!” turkoosihiuksinen tyttö kikatti ja pyörähti pari kertaa ympäri, ”Selene-neiti, näytä tietä!”


Tunto palasi Lynin jalkoihin varoittamatta, niin nopeasti että muutaman sekunnin ajan Lyn ei uskaltanut uskoa kykenevänsä taas liikkumaan. Selene hänen vierellään oli aivan yhtä hämmentynyt, pyyhkäisi ensin oransseja kiharoita pois kasvoiltaan ja kokeili vasta sitten nousta huterasti seisomaan.

Jalat kantoivat. Selene hymähti ja taputti Senritsun päälakea. ”Seuratkaa minua,” hän huikkasi olkansa yli ja lukitsi katseensa hetkeksi Lynin kaulassa roikkuvaan riipukseen, ”sinun voisi olla viisainta jättää... Ah, oikeastaan älä-- hän saattaa tappaa sinut, mutta toisaalta sinusta voi olla hyötyä...”

Lyn kohotti toista kulmakarvaansa kysyvästi. Turkoosit silmät vastasivat petomaisen laskelmoivina, pudottaen katsekontaktin vasta Senritsun tarttuessa heitä molempia kädestä. Vasta Selenen katseen siirryttyä toisaalle Lyn ymmärsi, mikä naisen katseessa häiritsi.


Ne eivät olleet ihmisen silmät alkuunkaan, ei. Niissä oli suden läpitunkeva katse siinä, missä normaalisti kuuluisi olla jonkinlainen häivähdys inhimillisyyttä.


...



Kidelle oli tottunut odottamiseen, mutta minuuttien vaihtuessa tunneiksi hän tunsi kärsimättömyytensä kasvavan sietämättömäksi turhautumisen ja odotuksen sekasotkuksi, kunnes lopulta hänen oli mahdotonta pysyä paikoillaan. Hän ponkaisi pystyyn, pudottaen lattialle lehden, jota hän ei enää jaksanut edes teeskennellä lukevansa. Kide tunsi kyynelten kirvelevän silmiään, mutta itkeä hän ei halunnut.

Teetä. Hän voisi keittää lisää teetä.

Kisekin valo oli kirkastunut päivä päivältä, vaikka hän oli sanonut olevansa kuolemassa hidasta kuolemaa. Freya iski totuuden Kiden kasvoille vasta muutamia sekunteja Kisekin kuoleman jälkeen ja hänen äänensä kuulosti silloin kovin tukkoiselta, miltei kuin manaaja olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. ”Hän oli kuolematon”, Freya oli mutissut, ”mitä minä olenkaan tehnyt...”

Kide oli luonnollisesti yrittänyt tappaa Freyan siihen paikkaan, mutta manaaja pysäytti portaalittaren miekan pienellä puukollaan ja vajosi polvilleen Kiden eteen. ”Minä lupaan palauttaa hänet eloon”, Freya lupasi, ”minä lupaan palauttaa hänen ruumiinsa.”

Kide oli päätynyt vastahakoiseen sopimukseen manaajan kanssa. ”Me annamme aina vastalahjan jokaista palvelusta kohtaan”, Freya oli selittänyt, ”ja koska sinä toit minut maahan, olen sinulle velkaa. Minä kykenen palauttamaan Kisekin ruumiin, jos vain annat tuon korun minulle.”

Manaaja oli poistunut paikalta Kisekin kultainen rannekoru mukanaan, ilmoittanut tuovansa Kisekin Kiden luo muutamassa päivässä. Kide jäi odottamaan ja hänen surunsa terävin kärki korvautui hiljalleen pienillä rippeillä varovaista toivoa.


Kide siemaisi teetä, irvisti kuuman nesteen vihlaistessa kieltään, ja vajosi takaisin sohvalle. Freya palauttaisi Kisekin pian, se oli ainoa vaihtoehto.

Kidelle luotti manaajaan ja jätti huomiotta pienen epäileväisen äänen aivoissaan. Äänen, joka huusi hänen tanssahdelleen suoraan ansaan.

7 comments:

  1. ihan vitun paska tarina xD ei tällästä paskaa halua lukea kukaan. tee mieluummin niitä vanhoja tarinoita kun ne oli paljon parempia :3

    ReplyDelete
  2. PYHÄ JYSÄYS TÄÄ ON UPEA oi kyllä lisää kiitos!

    ReplyDelete
  3. Kaunista... Niin kaunista
    Tykkään enemmän juuri tästä tyylistä!❤
    Eri nukkejen persoona ja sun loistavat kirjoitustaidot pääsevät esiin tällä tavalla paljon paremmin!
    Rakastan muuten Selenen hahmoa aivan älyttömästi! Ulkonäkö, persoona ja eleet osuvat täydellisesti kohdalleen.

    ReplyDelete
  4. Todella elävää ja selkeä lukuista tekstiä osaat luoda! Tykkäsin kovasti (ainut että minulla on todella huono nimimuisti ja olen aina ihan sekaisin kuka on kukin, mutta siihen tuskin pystyt sinä vaikuttamaan mitenkään :'D)

    Minusta epävarmuutesi oli turhaa, tämä oli aivan loistava!

    -hattara

    ReplyDelete
  5. Ja kas tässä näemme tekstiä, joka inspiroi kirjoittamaan. Tätä on niin ilo lukea, kun sanavalinnat ovat osuvia ja tykkään sulavasta kerronnasta. Tykkään niin paljon joistakin yksittäisistä lauseista tuolla (tuo "Jokainen sana tuntui yritykseltä niellä hiekkapaperia" varsinkin oli ihana). Muutenkin kuvailu on niin luonnollista ja kekseliästä! Eli ehdottomasti haluan lukea lisää tekstiä sulta, revin tästäkin paljon intoa kirjoittaa itsekin!

    ReplyDelete
  6. Tykkään tästä tyylistä siinä missä edellisestäkin. Ootan innolla seuraavaa osaa! ^^

    ReplyDelete
  7. Tälläkin tyylillä tarina oli aivan yhtä ihana kuin ennenkin c:: Nyt kun saadaan tietää myös enemmän nukkejen ajatutksista ja tunteista, tarina herää eloon ^^
    Seuraavaa osaa odotellessa~

    ReplyDelete