Monday, 30 January 2017

unreality


Tähän väliin pieni välipäivitys edellisen postauksen jälkeen napsituista kuvista sekä uuden nuken virallinen esitteleminen blogissa! Lisää tarinaa postaan kunhan ehdin kuvata kuvituskuvat...

Kävin viikonloppuna Desucon Frostbitessä, mutta en muistanut ottaa kameralla yhtäkään kuvaa - ei siitä siis sen enempää ^^' Mahtava con oli kuitenkin ja ohjelmissa tuli käytyä ennätyspaljon!




Hestia on saanut viimein* riimutatuointinsa sekä väriä kynsiinsä! Kunnollisia vaatteita nukkeparka ei edelleenkään omista ^^'

*useampi kuukausi sitten...








Ja uusi lapsonen näyttää tosiaankin tältä ja saapui 16.1.2017! Nimeltään hän on Saika ja malliltaan PullipStylen exclusive Pullip Amelia ♥ Suosittelen Ameliaa mallina lämpimästi: stock-peruukki on tajuttoman pehmeä ja asun osat hyvin muuntautumiskykyisiä. Paras heräteostos ikinä!

Wednesday, 4 January 2017

we kill the lights

Ryhmäkuva minun ja kihlattuni daleista

Tuhannet kiitokset edelliseen postaukseen kommentoineille ;-; ♥ Epävarmuus tarinamuodon vaihtamisesta karisi aika tehokkaasti, joten uskallan postata jo nyt lisää eep muutama huomio vielä nopeasti:
- Tässä osassa on hieman verta ja kuvia on tällä kertaa vain kaksi
- Ensimmäinen pätkä on menneisyydessä tapahtunutta, mikäli se ei käy tekstistä selväksi!



--------------------------------------



a waiting game // osa 2

Freya ei ollut koskaan yrittänyt palauttaa sielua näin pahoin vahingoittuneeseen ruumiseen ja se oli vaikeampaa kuin hän oli koskaan osannut kuvitella. Sielu pisti vastaan kynsin ja hampain, tiesi ettei kuolettavasti haavoittuneesta ruumiista olisi enää kuoreksi. Kuori olisi ensin korjattava, muttei Freyalla ollut taitoa sellaiseen.

Onneksi hän tunsi jonkun, jolla oli.

Koko susiklaani luuli Selenen antaneen kykyjensä sammua, mutta Freya ja Gaia tiesivät totuuden. Selenen kyvyistä vain osa oli poissa, mutta parantamisesta loimuhiuksinen susi piti salaa kiinni. Yrttien ja ohuen langan avulla Selenen kädet sitoivat lukemattomat haavat umpeen yksi kerrallaan, kasasivat murskaantuneet sisäelimet ja yhdistivät katkenneet luut.

Selenen silmät olivat suljetut koko toimituksen ajan. Hänen ei tarvinnut turvautua näköaistiinsa, hän näki paljon paremmin oman voimansa avulla.

Freya tuuppasi lempeästi sielun takaisin paikoilleen ja kaatuneen puunrungon alle jäänyt nuori klaanitoveri avasi silmänsä tokkuraisena. Uudelleensyntyneen suden katse hakeutui ensimmäisenä etsimään murskautuneita jalkojaan, mutta näki vain yksittäisiä mustelmia säärissään.

Kun Selenen sielu myöhemmin päätyi joen virtauksien mukana Freyan luo, oli oranssihiuksinen susityttö aluksi onnellinen. Freyan onnistui muodostaa Selenelle ruumis – se ei ollut fyysinen, mutta ajoi asiansa Selenen kuorena – eikä heistä kummankaan tarvinnut olla yksin epävakaiden alueiden jatkuvasti muuttuvassa maastossa. Selene oli immuuni mieltä sekoittavalle magialle. Hän luuli Freyankin olevan.

Jossain vaiheessa Freya alkoi muuttumaan, oli kenties muuttunut jo ennen Selenen saapumista. Nuori manaaja ei hymyillyt lempeästi vaan ivallisen kylmästi, puhui Selenelle kovin alentavasti ja ei tuntunut pelkäävän enää mitään. Selene oli kauhuissaan, mutta kun hän yritti keskustella asiasta pikkusiskonsa kanssa, sai hän Freyasta ulos vain laskelmoivan hymyn ja kahden lauseen verran hyytäviä sanoja: ”Muista että voisin antaa sinun vain liueta pois. Ole tottelevainen tai jäät aivan yksin.”

Selene ei ollut nostanut aihetta esille sen jälkeen.
...


Selene pysäytti Senritsun ja Lynin heilauttamalla kättään terävästi. Yksipuoliseen keskusteluun uppoutunut Senritsu vaikeni ja katsoi Seleneä ihmeissään. ”Mitä?”

Selene kurtisti kulmiaan ja hengitti pari kertaa syvään nenänsä kautta. Veren haju oli raskas ja makea, sekoittui kuoleman pistävään löyhkään ja muodosti läpitunkevan hajumuurin, joka sai Selenen pään tuntumaan raskaalta. ”Odottakaa tässä”, susinainen henkäisi  ja jätti hämmentyneen kaksikon taakseen.

Minoon asunnossa Seleneä odotti lammikko verta, yksi ruumis ja yksi hyvin kärttyinen manaaja. Manaaja, jonka veitsi oli hylätty lattiaa tahraavaan punaiseen lammikkoon, ja jonka kädet olivat kyynärpäitä myöten puolikuivuneessa veressä. Selene laskeutui vaistomaisesti polvilleen pikkusiskonsa eteen ja laski katseensa kunnioittavasti tämän jalkoihin. ”Anteeksi, että minulla kesti. Kuinka voin auttaa, Freya?”

Freyan ääni oli kylmä. ”Kasaa Minoon kuori ja tee se nopeasti, hänen sielunsa ei pysy täällä enää kauaa.”

Minoon vatsa oli viilletty auki ja tämän sisäelimistä suurin osa oli revitty ulos. Selene ei ollut koskaan aiemmin käsitellyt ihmisruumista ja huomasi elimiä siirrellessään suureksi hämmennyksekseen, ettei Minoolla ollut kohtua ollenkaan. Susinainen ei nähnyt sellaista myöskään missään ruumiin ulkopuolella, joten kartoitettuaan silmämääräisesti loput vahingot Selene sulki hämmentyneenä silmänsä ja ryhtyi töihin.

Hän kasasi Minoota hitaasti, teki välillä virheitä, purki huolestuneena jo kertaalleen sulkemansa saumat ja aloitti kerta toisensa jälkeen alusta. Freya tarkkaili toimenpidettä välinpitämättömänä.

”Tiedätkö, mitä hänelle kävi?” veistään hajamielisesti puhdistanut manaaja hymähti yhtäkkiä, rikkoen hiljaisuuden ja saaden Selenen säpsähtämään. Selene puri huultaan ja punnitsi sanojaan tarkasti ommellessaan viimeisen tikin paikoilleen. Freya ei tuntunut kuitenkaan odottavan vastausta, vaan jatkoi puhumista hetken hiljaisuuden jälkeen: ”Minoo päästi meidän aseemme pakoon joten opetin hänelle, kuinka käy jos minua vastustaa. Aloitin repimällä hänen vatsansa ulos ja viilsin kaulan auki vasta kun hän lopetti huutamisen... Saattoi olla jo kuollut siinä vaiheessa, tiedä häntä.”

Selenen kasvot valahtivat kalpeiksi ja tämän kädet alkoivat tärisemään, mutta Freya ei tuntunut välittävän siskonsa reaktiosta. Ohjasi vain käsillään jotain Selenelle näkymätöntä kohti lattialla lojuvaa kalmoa ja työnsi Minoon takaisin kehoonsa.


Ruumis pysyi liikkumattomana, elottomana. Freya rypisti otsaansa ja heilautti käsiään uudelleen. Minoon kalmo nytkähti, mutta sielu ei suostunut pysymään paikoillaan.

Freya kohotti toista kulmakarvaansa ja kohautti olkiaan. ”Sielu hylkii kehoa, taisi menettää liikaa verta. Vie ruumis ulos ennen kuin se alkaa haista.”

Sunday, 1 January 2017

a waiting game


Seleneksi itsensä esitelleen naisen ääni oli hiipunut monotoniseksi taustahälyksi ja Lyn ei ollut enää hetkeen ollut aivan täysin tietoinen siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän keskittyi tyhjentämään mielensä, pakotti hämmentyneenä poukkoilevat lauseet vaikenemaan ennen kuin kaaos yltyisi täydeksi paniikiksi.

Saavutettuaan hiljaisuuden, hän antoi varoen ensimmäisen kysymyksen palata mieleensä.

Keitä nämä henkilöt olivat? Siihen hän ei tiennyt vastausta. He molemmat tunsivat kuitenkin Minoon, ja olivat Selenen mukaan kuolleita. Lyn tiesi, miltä kuolema tuoksui. Selene ja Senritsu olivat hänen nenänsä mukaan erittäin eläviä.

Voiko kuolleen herättää eloon? Lyn halusi vastata ei, mutta ajatus ei ollut täysin mahdoton. Hän tiesi, että hän itse oli kuollut kerran: Minoo oli vakuuttanut löytäneensä Lynin täysin hengettömänä ja käyttäneensä Nemea-nimisen noidan voimia Lynin palauttamiseen. Silloin Lyn ei ollut uskonut Minoota – ei oikeastaan halunnut uskoa nytkään – mutta yhtä kaikki järkevin selitys Selenen omituisille sanoille oli, että maailmassa olisi oikeasti olentoja joilla on kyky herättää kuolleita eloon.

Tai sitten kaikki Lynin ympärillä olivat vain sekaisin. Se tuntuisi huomattavasti loogisemmalta, mutta jättäisi selittämättä sen, miksi Lynin jalat olivat jähmettyneet paikoilleen Senritsun hermostuttua...


”Kuunteletko sinä edes?”

Lyn havahtui ajatuksistaan säpsähtäen, kohtasi Selenen katseen ja yritti näyttää tarkkaavaiselta. Selenelle tuo tuntui riittävän vahvistamaan, että häntä kuunneltiin. Valkoisiin pukeutunut nainen jatkoi loputonta selitystään, Lyn kallisti päätään mietteliäänä.

Selenen olemus oli hyvin huoliteltu aina täydellisistä kiharoista yksityiskohtaisiin vaatteisiin, mutta tämän silmissä oli jotain villiä ja kesyttämätöntä. Hänen terävä katseensa muistutti Lyniä jostain muusta, vähemmän inhimillisestä...

Lyn huokaisi ja antoi katseensa lipua takaisin Senritsuun. Oli vain yksi tapa saada selville, mitä hänen ympärillään oikein tapahtui. ”Minä.. uskon Seleneä. Minä. Mukaan Freyan luo.”


Puhuminen sattui vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Jokainen sana tuntui yritykseltä niellä hiekkapaperia. Senritsu katsoi kuitenkin Lyniä niin ilahtuneesti, ettei Lyn voinut olla hymyilemättä. ”Mennään tapaamaan Freya-henkilöä!” turkoosihiuksinen tyttö kikatti ja pyörähti pari kertaa ympäri, ”Selene-neiti, näytä tietä!”


Tunto palasi Lynin jalkoihin varoittamatta, niin nopeasti että muutaman sekunnin ajan Lyn ei uskaltanut uskoa kykenevänsä taas liikkumaan. Selene hänen vierellään oli aivan yhtä hämmentynyt, pyyhkäisi ensin oransseja kiharoita pois kasvoiltaan ja kokeili vasta sitten nousta huterasti seisomaan.

Jalat kantoivat. Selene hymähti ja taputti Senritsun päälakea. ”Seuratkaa minua,” hän huikkasi olkansa yli ja lukitsi katseensa hetkeksi Lynin kaulassa roikkuvaan riipukseen, ”sinun voisi olla viisainta jättää... Ah, oikeastaan älä-- hän saattaa tappaa sinut, mutta toisaalta sinusta voi olla hyötyä...”

Lyn kohotti toista kulmakarvaansa kysyvästi. Turkoosit silmät vastasivat petomaisen laskelmoivina, pudottaen katsekontaktin vasta Senritsun tarttuessa heitä molempia kädestä. Vasta Selenen katseen siirryttyä toisaalle Lyn ymmärsi, mikä naisen katseessa häiritsi.


Ne eivät olleet ihmisen silmät alkuunkaan, ei. Niissä oli suden läpitunkeva katse siinä, missä normaalisti kuuluisi olla jonkinlainen häivähdys inhimillisyyttä.


...



Kidelle oli tottunut odottamiseen, mutta minuuttien vaihtuessa tunneiksi hän tunsi kärsimättömyytensä kasvavan sietämättömäksi turhautumisen ja odotuksen sekasotkuksi, kunnes lopulta hänen oli mahdotonta pysyä paikoillaan. Hän ponkaisi pystyyn, pudottaen lattialle lehden, jota hän ei enää jaksanut edes teeskennellä lukevansa. Kide tunsi kyynelten kirvelevän silmiään, mutta itkeä hän ei halunnut.

Teetä. Hän voisi keittää lisää teetä.

Kisekin valo oli kirkastunut päivä päivältä, vaikka hän oli sanonut olevansa kuolemassa hidasta kuolemaa. Freya iski totuuden Kiden kasvoille vasta muutamia sekunteja Kisekin kuoleman jälkeen ja hänen äänensä kuulosti silloin kovin tukkoiselta, miltei kuin manaaja olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. ”Hän oli kuolematon”, Freya oli mutissut, ”mitä minä olenkaan tehnyt...”

Kide oli luonnollisesti yrittänyt tappaa Freyan siihen paikkaan, mutta manaaja pysäytti portaalittaren miekan pienellä puukollaan ja vajosi polvilleen Kiden eteen. ”Minä lupaan palauttaa hänet eloon”, Freya lupasi, ”minä lupaan palauttaa hänen ruumiinsa.”

Kide oli päätynyt vastahakoiseen sopimukseen manaajan kanssa. ”Me annamme aina vastalahjan jokaista palvelusta kohtaan”, Freya oli selittänyt, ”ja koska sinä toit minut maahan, olen sinulle velkaa. Minä kykenen palauttamaan Kisekin ruumiin, jos vain annat tuon korun minulle.”

Manaaja oli poistunut paikalta Kisekin kultainen rannekoru mukanaan, ilmoittanut tuovansa Kisekin Kiden luo muutamassa päivässä. Kide jäi odottamaan ja hänen surunsa terävin kärki korvautui hiljalleen pienillä rippeillä varovaista toivoa.


Kide siemaisi teetä, irvisti kuuman nesteen vihlaistessa kieltään, ja vajosi takaisin sohvalle. Freya palauttaisi Kisekin pian, se oli ainoa vaihtoehto.

Kidelle luotti manaajaan ja jätti huomiotta pienen epäileväisen äänen aivoissaan. Äänen, joka huusi hänen tanssahdelleen suoraan ansaan.

mirai zura


(Vain Freya on minun omaisuuttani)







(Lotan lapsonen)





Heivaan blogiin heti näin vuoden alkuun läjän kuvia joita en päässyt postaamaan aiemmin koska unohdin sekä Flickrini että Bloggerin salasanan...  Hardcore hakkeroimisen (= puhelin ja palautussähköpostit kehiin) jälkeen olen kuitenkin jälleen online ja pääsen viimein postaamaan myös sen "kuva"tarinan! Oon tuosta osasta jäätävän epävarma mutta öh se on nyt tai ei koskaan eep heitelkää palautetta?? Mun kirjoitustaidot on ihan ruosteessa äöååääääääääå helP